Jos luulet, että teatterin kuiskaaja istuu kopissa lavan edessä ja kuiskaa vuorosanoja näyttelijän unohtaessa, niin olet väärässä. Kuiskaaja Tarja Öisti kertoo jopa huutavansa. Parrasvaloihin mystinen kuiskaaja ei halua, vaan hän seuraa esitystä näyttämön sivulla näkymättömissä.

Kuiskaaja on yleisölle yksi Joensuun kaupunginteatterin mystisimmistä hahmoista, jos Hilppa-kummitusta ei lasketa mukaan. Kuiskaaja on kuitenkin erittäin tärkeä onnistuneen esityksen kannalta, aivan kuten jokainen teatterintekijä. Tarja Öisti on ollut Joensuun kaupunginteatterin kuiskaaja syksystä 1978 lähtien. Myöhemmin hänen työnkuvaansa tuli myös tarpeistonhoito.
Kuiskaaja ei tee töitä vain esityksissä, eniten hän on äänessä harjoituksissa. Esityksen kohtaukset Tarja näkee ja kuulee satoja kertoja, mutta ulkoa esityksiä ei kuitenkaan tarvitse osata.
– Minulla on plari eli käsikirjoitus ja sitä pitää koko ajan seurata. Esityksissä käsikirjoitus on jo niin hyvässä muistissa, että tiedän katsomattakin milloin pitää kääntää sivua.
Plari eli käsikirjoitus on kuiskaajan tärkein työkalu. Tarja Öisti kertoo tekevänsä siihen paljon merkintöjä ja jos käsikirjoitusta esimerkiksi lyhennetään harjoituksissa, hän leikkelee ja liimailee plaria sen mukaan.

Teatterissa sattuu ja tapahtuu

Kuiskaajan työ ei ole helpommasta päästä, sillä koko ajan pitää olla skarppina ja valmiina auttamaan väärään kohtaukseen hyppäävää tai vuorosanansa unohtavaa näyttelijää.
– En odota näyttelijältä mitään merkkiä siitä, että hän on unohtanut vuorosanansa. Minun pitää nähdä ja tietää, milloin vuorosanat eivät löydy muistista. Joskus ennen harjoituksia näyttelijä voi sanoa, että ”nyt älä kuiskaa, kokeilen itse.” Tämä voi olla omalta kannaltani hankalaa, sillä jos ohjaaja hermostuu katkoksista, se voi mennä minun syykseni, kuvailee Tarja työnsä haasteita.
Kuiskaajan työssä tarvitaan psykologista silmää ja ihmistuntemusta. Jokainen näyttelijä on erilainen persoona, joku haluaa itse miettiä pidempään, toinen puolestaan napsuttelee sormiaan tuskastuneena, tai jopa ennakkoon.
– Näyttelijöiden tavat ja eleet alkavat olla jo tuttuja. Uusimmasta näyttelijästämme en ole vielä ihan varma, mutta alan jo häntäkin oppia tuntemaan.
Ihan aina ei kuiskaajakaan pysty auttamaan.
– Kerran minua rupesi aivan kamalasti naurattamaan enkä pystynyt puhumaan. Näyttelijä joutui tulemaan kesken esityksen minun luokseni katsomaan käsikirjoituksesta oikeat vuorosanat, kertoo Tarja hihitellen sattumuksille.
Teatterissa tunnetusti sattuu ja tapahtuu. Tarjan tarinointia kuunnellessa tämä ei jää epäselväksi.
– Esityksistä Jumalan rakastaja on jäänyt mieleen. Jouduin aina harjoituksissa tietystä kohtauksesta ohjaajan vaatimuksesta ulos, sillä nauroin liikaa. Ei ihmekään, koska siinä kohtauksessa puuteroitiin takamusta, hihittelee Tarja muistolle.

Viimeisessä esityksessä jekutellaan

Viimeinen esitys on kuiskaajan mukaan tavallisesta poikkeava.
– Jostain kumman syystä viimeisessä esityksessä joutuu kuiskaamaan normaalia esitystä enemmän. En tiedä mistä se johtuu.
Tarja paljastaa, että näytelmän viimeisessä esityksessä on myös perinteenä tehdä jekkuja toisille.
– Tekniikan pojat saattavat pölähtää näyttämölle kesken esityksen. Itse laitoin Maailman ympäri 80 päivässä –näytelmän viimeisessä esityksessä syyhypulveria elefanttinaamioon, tai oliko se aivastuspulveria. Hauskaa se oli joka tapauksessa, paljastaa Tarja.
Hän on itsekin meinannut joutua jekuttelun uhriksi, vaikka kyse ei ollutkaan viimeisestä esityksestä.
– Oltiin kiertueella Uimaharjussa, mistä olen kotoisin. Äitini ja isäni olivat tulossa katsomoon. Kuulin, kun esityksen pojat sopivat keskenään, että ”unohtavat”, jotta minä joudun kuiskaamaan vanhempieni kuullen. Ajattelin, että en mene halpaan enkä kuiskannut, kun näyttelijä heti esityksen alussa unohti vuorosanansa. Näyttelijä oli kuitenkin oikeasti unohtanut ja marssi minun luokseni kysymään.
Jekuista ei oteta pulttia, vaikka teatterissa muuten tunteita paljon näytetäänkin.

Titteli johtaa harhaan

Joensuun kaupunginteatterissa ei ole kuiskaajan koppia, vaan Tarja Öisti istuu jommallakummalla näyttämön sivulla yleisön silmiltä piilossa.
Monilla on harhaluuloja kuiskaajan työstä. Ja jopa titteli ”kuiskaaja” johtaa harhaan. Kuiskaajan pitää puhua kuuluvalla äänellä, ettei näyttelijän tarvitse kysyä ”mitä”.
– Jos lavalla on meteliä tai näyttelijä sijoittuu kauemmas, pitää jopa huutaa. Ei ole mitään merkitystä vaikka yleisö kuuleekin. Kerran teatteriravintolan portsari kertoi kuulleensa ”kuiskaukseni” alakertaan asti, Tarja hymähtää.
Kuiskausta tekee edelleen oikeasti ihminen lähellä lavaa. Näyttelijöillä ei ole korvassa kuuloketta, johon tekniikan avulla kuiskattaisiin.
– Mieheni oli kerran katsomassa esitystä ja oli kuullut erään seurueen keskustelun takanaan. He olivat todenneet tietämättömyyttään parvella sijaitsevan valo- ja äänikopin pojat kuiskaajiksi, koska heillä on isot kuulokkeet päässä. Mieheni oli hetken juttua kuunneltuaan ihmetellyt seurueelle, että jos nuo pojat ovat kuiskaajia, niin mihinkähän hänen vaimonsa menee, kun sanoo olevansa töissä teatterin kuiskaajana ja käy töissä kaksi kertaa päivässä ja kuutena päivänä viikossa, Tarja naureskelee.

Uusi Anna Karenina on kevyt

Tarja Öisti on uransa aikana nähnyt satoja teatteriesityksiä. Monologeja, puhenäytelmiä ja musikaaleja… Miten ne eroavat kuiskaajan silmin?
– Musikaaleissa en kuiskaa laulun sanoja. Eihän niitä pysty.
Tarja Öisti oli mukana tekemässä vuoden 1986 Joensuun kaupunginteatterin Anna Kareninaa. Tarkkoja muistikuvia varsinaisesta esityksestä hänellä ei ole.
– Muistan kuitenkin, että eräs näyttelijä pyysi minua lukemaan koko kirjan C-kasetille omalla murteellani. En edes muista enää miksi. Pitäisikin ihan kysyä häneltä, vieläkö kasetti on tallessa.
Millainen vuoden 2018 Anna Kareninasta on tulossa?
– Tämä uusi versio on modernimpi ja kevyempi, paljastaa Tarja.

Lue lisää Anna Kareninasta!

« Takaisin ajankohtaisiin