Joensuulaiset ovat kautta vuosikymmenten olleet kiinnostuneita kaupunginteatteristaan ja olleet vaihtelevasti myös innokkaita teatterinkävijöitä. Pienessä ja syrjäisessä maakuntakeskuksessa teatterille ei korkeakulttuurin saralla juuri ole ollut varteenotettavia kilpailijoita.

Tässäkin lehdessä (Karjalainen 18.2.2016) on muisteltu Joensuun teatterin 1950-luvun kultakautta, Joensuun ”teatteri-ihmettä”, jolloin katsojia oli asukaslukuun suhteutettuna enemmän kuin missään muussa kaupungissa Suomessa.

Teatterihistorioitsija Marja-Liisa Julkunen (2012) tietää kertoa, että 1950-luvulla teatteria johtivat sellaiset pitkän linja teatteriammattilaiset kuin Veikko Manninen, Rauli Lehtonen ja Lauri Leino. Suosittuja olivat muun muassa Kyllikki Mäntylän, Mika Waltarin, Tatu Pekkarisen, Aleksis Kiven ja Agapetuksen näytelmät ja ulkomaisista klassikoista Tennessee Williamsin Viettelyksen vaunu. Näyttelijöinä Joensuussa piipahtivat tulevat tähdet Anja Pohjola, Leo Jokela, Kapo Manto ja Rauni Mollberg.

Joensuun työväen ja porvarillinen teatteriyhdistys sulautuivat 1948 puolikunnalliseksi Joensuun maakuntateatteri oy:ksi eli nykyisen kaupunginteatterin edeltäjäksi. Yhdistyminen liittyi paitsi taloudellisiin realiteetteihin myös siihen, että teatteri, kuten kulttuuri yleensäkin, nähtiin sotien jälkeen tärkeänä yhteiskunnallisena vaikuttajana.  Kaupunki halusi siihen kohdistuvaa määräysvaltaa itselleen.

Jos teatteritoimintaa oli aikaisemmin kannateltu aatteen palolla, oli sotien jälkeisen kunnallisen teatterin tarjottava jokaiselle jotain. Kotimaiset näytelmäkirjailijat ja kepeät huvinäytelmät, siis ohjelmisto joka ei ärsyttänyt ketään ja tyydytti kaupunkilaisten kulttuurinälkää, veti yleisöä eri yhteiskuntaluokista.

Se tosiasia, että teatteri edusti keskiluokkaisuutta ja elitismiä ja toimi paikkakunnan kerman sosiaalisena näyttäytymispaikkana, päti niin Joensuussa kuin monessa muussa kaupungissa.

Kultakauden rikkoi teatterinjohtajaksi 1968 tullut Jouko Turkka. Hän vaati ohjelmistoon poliittisia näytelmiä, oli ohjaustyyliltään vähintäänkin omintakeinen ja käytökseltään provokatiivinen. Ennen kaikkea hän halusi haastaa paikallisen kulttuurieliitin ja teki sen monien mielestä röyhkeällä tavalla.

Pikkukaupungin koko tuttu, turvallinen ja yhtenäinen kulttuuri-ilmapiiri tuntui olleen uhattuna: ”Joensuun kultainen, vireä karjalaisen hengen läpitunkema kulttuurikaupunki on ajautunut entisen teatterijohtajan Jouko Turkan myötä surulliseksi mutta varoittavaksi ennakkotapaukseksi maamme tämänhetkisen taidepolitiikan suunnasta”, kirjoitti taiteilija ja professori Oili Mäki Karjalaisessa 15.8.1971.

Turkka nuorine näyttelijöineen, joihin lukeutuivat muun muassa Turo Unho, Anneli Sauli, Matti Ruohola, Anna-Liisa Turkka, Tuula Nyman ja Pertti Kelkka, eivät tyytyneet teatterin johdon sanelupolitiikkaan. Sen sijaan he ryhtyivät lakkoon, mistä kehkeytyi yksi Suomen 1970-luvun alun kuuluisimmista kulttuurisodista. Siis Joensuussa!

Turkan kauden ristiriidat eivät pohjimmiltaan eroa viime vuosien ongelmista Joensuun kaupunginteatterissa. Vastakkain niin nyt kuin silloin olivat laitoksen taiteellinen johto ja julkinen valta. Kysymys kuuluu: kenellä lopulta on valta julkisin varoin kustannetussa teatterissa ja millä perusteella?

Taiteilijoiden särmikkyys ja hallinnollinen byrokratia on teatterilaitosten kohdalla aina ollut vaikeasti soviteltava yhtälö. Yhtä lailla ikuisuusongelma julkisen teatterin kohdalla näyttää olevan tasapainoilu talouden tunnuslukujen, katsojamäärien ja ohjelmistosisältöihin kohdistuvien taiteellisten intohimojen välillä – ajankohtaisuutta ja yhteiskuntakritiikkiä unohtamatta.

Uudistava kulttuuri on aina marginaalissa, mutta sen hinta julkisin varoin toimivan teatterin kohdalla voi olla liian suuri.

Kirjoittaja on Liperissä asuva historiantutkija.
alina.kuusisto@gmail.com

« Takaisin ajankohtaisiin